Keskusta on tällä hetkellä mukana hallituksessa ja pääsee käyttämään valtaa eli kevään eduskuntavaalitappiosta huolimatta sen voi sanoa jollakin tasolla onnistuneen poliittisesti. Saihan keskusta aidosti läpi pääosan tavoitteistaan, joista ylivoimaisesti suurin ja yhteiskunnallisesti tärkein on maakuntahallinnon aikaansaaminen sosiaali- ja terveydenhuoltoon. Uudistus on nyt oikeassa asennossa, ja todennäköisesti etenee maaliin, kun siitä on otettu pois viime vaalikauden yhteiskuntautopia eli valinnanvapaus.
Kansa ei tietenkään anna mahdolliselle sote-saavutukselle suurempaa arvoa, koska sote-uudistus on ollut tähän asti ruma näytelmä, joka on romuttanut kaikkien siihen osallistuneiden tahojen uskottavuutta. Myös mittasuhteet poliittisten saavutusten ja tärkeysjärjestyksen osalta ovat tänä päivänä yhteiskunnassa hieman hukassa, kun ihmisiä innostetaan ja saadaan sen kummempia miettimättä liikkeelle lähinnä puhumalla vaikka kellojensiirtelyn lopettamisesta tai muutaman kuutin verkkokuoleman estämisestä käytännössä lakkauttamalla alueellisesti kalastus ammattina. Yksittäisiä täkyjä, joilla ei ole yhteiskunnalle mitään sen suurempaa merkitystä, on tarjolla säännönmukaisesti kuin puruluita koirille järsittäväksi.
Kaikkine saavutuksineen ja lähiajan saavutusnäkymineenkin keskusta on silti poliittisesti hukassa. Johtajaominaisuuksia kiistatta merkittävän määrän omaava Juha Sipilä väistyy puheenjohtajan paikalta eikä ole enää mukana puolueen ytimessä, vaan on vetäytynyt sivuun. Aiempi keskustapääministeri Matti Vanhanen hoitaa seremoniapuolta eduskunnan puhemiehenä. Anneli Jäätteenmäki lopetti europarlamentissa ja Mauri Pekkarinen taas poistui sinne. Seppo Kääriäinen eläköityi eduskunnasta. Kansanliikkeen johtoon ovat nyt pyrkimässä ainoastaan sinänsä asialliset poliitikot ja tuoreet ministerit Antti ”kanki” Kaikkonen ja Katri Kulmuni. Mielenkiinnosta politiikkaan olen seurannut, kuuluuko mitään kiinnostavaa linjausta, mutta ei ainakaan uutiskynnyksen ylittänyttä sellaista ole kuulunut. Pääosa merkittävistä keskustavaikuttajista onkin jättänyt kantansa henkilövaaliin toistaiseksi kertomatta.
Yksi yksinkertainen periaate, joka kannattaisi vasemmisto-oikeisto –akselilla keskellä olevan arvopuolueen huomioida on se, että puolue ei voi asettua tukemaan yhteiskunnassa vallitsevaa liberaalia hegemoniaa, sulkemalla konservatiiviset voimat ulos johtopaikoiltaan tai heittämällä heitä edes sivuraiteelle, toiminnasta eristämisestä nyt puhumattakaan. Tällaisia ulossulkevia”paremman väen” puolueita poliittisella kentällä on jo vaikka kuinka paljon, ja niiden yhteiskannatus todennäköisesti nykytrendien valossa pienenee, ja jäljelle jää vain parku populismista. Sen sijaan menestystä eniten nauttiva perusresepti näyttäisi olevan sallia aito mahdollisuus vaikuttaa niin arvoliberaaleille kuin arvokonservatiiveille. Fiksuun liberalismiin kuuluu myös ymmärtää eri lailla ajattelevia eikä pelätä kuulla ja kuunnella erilaisia mielipiteitä. Keskustalle tämän asian ymmärtäminen alkaa olla jo ns. ”viimeinen kuulutus”. Puhtaaseen arvokonservatismiin ei puoluetta tarvitse väkisin ohjata, koska konservatiivisuus länsimaissa nousee sitä mukaa, kun vitsaukset maailmassa lisääntyvät ja kulutusjuhlien valomerkki lähestyy. Eikä oikea konservatiivisuus ole pelkkää huomiohakuista, pikkunäppärää ja huonokäytöksistä älämölöä ja epäkohtien toistelua, jota jotkut yrittävät konservatiivisuudeksi mainostaa. Konservatiivisuus on kunniallisuutta, jossa ei lähdetä juoksemaan jokaisen haukun perään tai teatraalisesti uhriuduta kuten politiikan ääripäissä tehdään.
Aikana, jolloin pienen kansallisvaltion politiikan suuntaa ohjaavat toistaiseksi muutenkin enemmän pörssikapitalismi ja markkinatalous kuin yhteiskuntapoliittiset visiot ja tuoreet saavutukset, vähintä mitä ihmiset ja äänestäjät toivovat, on, ettei heitä ylenkatsottaisi ja etteivät he kokisi joutuvansa ulossuljetuiksi normaalista yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta perinteisten mielipiteiden takia. Jos keskusta haluaa välttää Titanicin kohtalon, sen konservatiivisen puolen kylkeen ei saa tulla enää suurempaa repeämää kuin mitä siinä jo nyt on. Sama pätee myös koko yhteiskuntaan. Aikamme ongelmia ei voida ratkaista vaientamalla ihmisiä ja luulemalla, että se on rakentavaa. Vain konservatiivien ja liberaalien rakentavalla yhteistyöllä on edes teoreettinen mahdollisuus selvitä aikamme globaaleista haasteista. Keskustalla historiansa takia olisi vielä mahdollisuus tarttua tilaisuuteen.
